Oman puutarhani vadelmakatos |
Terminen kesä on nyt vaihtumassa ihan oikeaksi syksyksi. Haikein mielin katselen kesällä otettuja kuvia aurinkoisista (ja sateisista) päivistä mökillä, puutarhassa ja milloin missäkin touhussa.
Tänä kesänä pohdin suhdettani ahomansikoihin. Mikä niissä viehättää vielä näin viisikymppisenäkin niin, ettei voi jättää poimimatta ja omaan puutarhaankin niitä pitää haalia aluskasvillisuudeksi.
Olen pientilan tytär. Kovin montaa leikkikaveria ei lähistöllä ollut. Äiti oli suurimmaksi osaksi päivää tilan töissä ruokkien elukoita ja hoitaen viljelyksiä. Isä oli ansiotyössä toisella paikkakunnalla käyden viikonloppuisin ja loma-aikoina kotona, tehden siellä sitten toisen mokoman viikkotyötunteja.
Naapurin Jarmon kanssa olimme jakaneet tienpientareet keskenämme, sun puoli ja mun puoli. Näistä keräsimme päivittäin mansikat. Aut armias jos kävit pöllimässä toisen puolelta mansikoita!
Kesät kuluivat samoillen pihametsikössä ja kauempanakin. Perään ei pahemmin huudeltu vaikka oltiin alle kouluikäisiä. Ei ollut tapana. Olin jo kolmevuotiaana navetassa vahdissa kun oma nimikkolehmäni poiki. Äiti oli pellolla tilan toisella reunalla. Kun hetki koitti, juoksin pellon reunaan huutamaan äidille että "nyt Anna poikii ja lujaa!". Äiti myös oletti itsestään selvänä, että osaan tehdä tulen hellaan ja keittää perunat viisivuotiaana. No osasinhan minä. Nyt itseäni kummastuttaa nämä nykyäidit, jotka eivät uskalla jättää kymmenvuotiasta muutamaksi tunniksi yksin kotiin.
Satumetsässä oli aina turvallista, muistaakseni. |
Harvassa ovat ne muistikuvat, että olisin istunut äidin sylissä tai saanut halauksen. Taisin olla isän tyttö. Muutenkaan meillä ei liiemmin tunteita näytetty, tehtiin töitä, mitäs niillä tunteilla.
Toisaalta, muistan myös niitä kesäaamuja kun olin juuri herännyt leikkimään pihalle ja äitini tuli heinää niittämästä hikisenä kädessään ahomansikan versoja täynnä punaisia, tuoksuvia marjoja. Se oli hänen hiljainen tapansa osoittaa äidinrakkauttaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti