Ahomansikkaa ja äidinrakkautta

Oman puutarhani vadelmakatos

Terminen kesä on nyt vaihtumassa ihan oikeaksi syksyksi. Haikein mielin katselen kesällä otettuja kuvia aurinkoisista (ja sateisista) päivistä mökillä, puutarhassa ja milloin missäkin touhussa.

Tänä kesänä pohdin suhdettani ahomansikoihin. Mikä niissä viehättää vielä näin viisikymppisenäkin niin, ettei voi jättää poimimatta ja omaan puutarhaankin niitä pitää haalia aluskasvillisuudeksi.

Olen pientilan tytär. Kovin montaa leikkikaveria ei lähistöllä ollut. Äiti oli suurimmaksi osaksi päivää tilan töissä ruokkien elukoita ja hoitaen viljelyksiä. Isä oli ansiotyössä toisella paikkakunnalla käyden viikonloppuisin ja loma-aikoina kotona, tehden siellä sitten toisen mokoman viikkotyötunteja.

Naapurin Jarmon kanssa olimme jakaneet tienpientareet keskenämme, sun puoli ja mun puoli. Näistä keräsimme päivittäin mansikat. Aut armias jos kävit pöllimässä toisen puolelta mansikoita!
Kesät kuluivat samoillen pihametsikössä ja kauempanakin. Perään ei pahemmin huudeltu vaikka oltiin alle kouluikäisiä. Ei ollut tapana. Olin jo kolmevuotiaana navetassa vahdissa kun oma nimikkolehmäni poiki. Äiti oli pellolla tilan toisella reunalla. Kun hetki koitti, juoksin pellon reunaan huutamaan äidille että "nyt Anna poikii ja lujaa!". Äiti myös oletti itsestään selvänä, että osaan tehdä tulen hellaan ja keittää perunat viisivuotiaana. No osasinhan minä. Nyt itseäni kummastuttaa nämä nykyäidit, jotka eivät uskalla jättää kymmenvuotiasta muutamaksi tunniksi yksin kotiin.

Satumetsässä oli aina turvallista, muistaakseni.

Harvassa ovat ne muistikuvat, että olisin istunut äidin sylissä tai saanut halauksen. Taisin olla isän tyttö. Muutenkaan meillä ei liiemmin tunteita näytetty, tehtiin töitä, mitäs niillä tunteilla.
Toisaalta, muistan myös niitä kesäaamuja kun olin juuri herännyt leikkimään pihalle ja äitini tuli heinää niittämästä hikisenä kädessään ahomansikan versoja täynnä punaisia, tuoksuvia marjoja. Se oli hänen hiljainen tapansa osoittaa äidinrakkauttaan.

Kasvihuoneellinen vattuja kaupan päälle

Seisoin eräänä pävänä bussipysäkillä odottelemassa bussia. Tuttavani Sabina pysähtyi tarjoamaan kyytiä keskustaan. Sen päivän jälkeen ei mennyt yhtään viikkoa etten olisi miettinyt pientä puutarhamökkiä Raholassa. Siitä myös alkoi sitkeä väsytystaistelu, olin päättänyt saada sen mökin.

Mökki oli huonokuntoinen. Piha oli vielä huonokuntoisempi. Kasvihuone kasvoi vattua ja ruutuja puuttui. Ja pankintäti sanoi pyynnöilleni ei. Minulla kun oli tuota historiaa yrittäjänä ja kaksi konkurssia tehnyt ex-puoliso. No, hintapyyntökin oli kyllä ihan posketon.

Seuraavan vuoden aikana lenkkeilin melkein pelkästään siirtolapuutarhan suunnalla ja ilmoitin maailmankaikkeudelle haluavani juuri tämän huonokuntoisen pläjäyksen riesakseni. Olihan pihassa kirsikkapuu. Maailmankaikkeus vastasi. Ensin jouduin lopettamaan yritykseni nivelongelmien vuoksi. Sitten kuoli kummitäti ja heti perään pikkuveli ampui itsensä. Sukulaiset intoutuivat hankaloittamaan perunkirjoitusta. Haluatko todellakin tämän mökin, se kysyi. Mutta mikään ei lopulta estänyt mökin siirtymistä omistukseeni. Ja hintakin oli pudonnut puoleen.

Työsiirtolapuutarha

Vastassa oli metrinen heinä, villiintyneet vattupensaat, nokkospuskat ja ummehtuneen hajuinen, likainen mökki. Mutta se oli minun. Pensasaita oli saanut kasvaa useita vuosia oman mielensä mukaan. Lumikuorma oli lähes turmellut sen. Tästä oli hyvä aloittaa puutarhaterapiajakso kaiken sen murheen ja kuoleman jälkeen.

Viikatteella raivattu pieni aukko kalusteille.

Tervetuloa kesä ja ystävät!